Suspicious from the start

BMI 20.8
Rasvaprosentti 20.9 %

Eilen olin ravitsemusterapeutilla. Pelotti vähän kun ovessa luki "Aikuisten ravitsemusterapia". Muistin sillä hetkellä ensimmäisen TYKS:in osastoreissun ja kuinka kamalalle ravitsemusterapeutille ne minut laittoivatkaan. Se heitti mukaan kasan papereita, ruokapäiväkirjalappusia ja heitti ulos kun en osannut kertoa ihan tarkalleen mikä siinä syömisessä ahdistaa, tämä auttoikin sitten ihan hirveästi. Osastolla hoitajat ihmettelivät miksen mennyt sinne enää uudelleen. Olin silloin hyvin herkässä tilassa ja pienikin arvostelu teki pahaa. Nykyinen ravitsemusterapeutti oli onneksi ihan mukava, positiivinen persoona. Ehkä vähän liikaa aiheeseen nähden kun ahdisti ja halusi tilanteen olevan mahdollisimman neutraali, mutta ei jäänyt traumoja tällä kertaa ja toukokuussa sitten uudestaan.

Teimme yhdessä ravitsemussuunnitelman, jossa on jokaisella ruokailulla monia eri vaihtoehtoja (voi valita sen mikä ahdistaa kaikkein vähiten) ja kotona sitten kävelin ruoka-aikoihin aina paperi nenän alla keittiössä. Poikakaverille sanoin, että tehtiin ravitsemusterapeutin kanssa ruokasuunnitelma uutta liikuntaohjelmaani ajatellen jonka hän on alkanut suunnittelemaan. En saanut siis yhtään kyselyitä asiasta ja sain pohtia vaihtoehtoja ihan rauhassa. Paljon helpompi olo kun joku muu päättää mitä saa syödä. Noudatan listaa lähes orjallisesti jonkun aikaa kunnes saan mielenrauhan ja uskallan taas lähteä kokeilemaan muita ruokia. Tietysti teen siihen omia muutoksia ja lisään vaihtoehtoja aina kun niitä tulee mieleen, mutta perusidealtaan suunnitelma oli hyvä. 

Lopuksi oli pakko vielä kysyä, että mitä tietoja tästä lähtee eteenpäin psykiatriselle polille, koska en ole käynyt siellä pitkään aikaan enkä tahtoisi keskustelun alkavan 

"Me kuultiin, että sä oot puhunut tämmöistä, miksi?". 

En tiedä mikä siinä paikassa on vikana, eikä se kyllä yhtään auttanut kun tajusin, että käyn samassa paikassa jonka entinen osastokaverini oli haukkunut lyttyyn tässä puoli vuotta takaperin. En ole ennakkoluuloinen, mutta olen hyvin varautunut ja se, että aikoja on yksi siellä ja toinen parin viikon päässä, ei auta luomaan minkäänlaista sidettä minun ja sosiaalityöntekijän/lääkärin välille.

Työssäoppimispaikalla en maininnut asiasta sanaakaan, etenkään sen jälkeen kun kuulin työkavereiden puhuvan selän takana siitä, että olenko laihtunut. Sanoin sitten vain jotain epämääräistä terveyskeskusajasta ja lähdin menemään.

Train like an angel

En ole laskenut kaloreita, mutta niitä on varmaankin liian vähän liikuntaan nähden kun paino laskee. Miten pääni tekee terveellisesti syömisestä heti pakonomaista ja esim. välipalojen syöminen "oikeiden ruokailujen" välissä on hyvin hankalaa vaikka kuinka olisi nälkä. Tuntuu siltä, että jokainen ruokailu pitäisi olla perusteltu, eli saan syödä koska kävin juuri lenkillä, saan syödä koska kävin kuntosalilla ja niin edelleen. Pelkkä nälkä ei käy ja jos en ole käynyt lenkillä niin tulee sellainen olo, että en saa syödä. 

 Liikuntaa on ihan hyvä määrä, ehkä liian vähän, mutta yritän korjata asiaa. Suurempi ongelma nyt lähinnä on noiden ruokailujen kanssa. Ensi viikolla olisi aika ravitsemusterapeutille, mutta mulla nyt ei ole tuntiakaan aikaa jättää pois ensi viikolta. Tai ehkä olisi, mutta sitten pitäisi viedä työpaikalle ja työssäoppimisohjaajalle (ryhmänohjaaja) poissaolotodistus ravitsemusterapeutin käynnistä ja en tahdo antaa opettajalle taas sitä vaikutelmaa, että oon pilannut taas kaiken. Mun pitäisi valmistua ensi perjantaina, sen pitäisi olla iloinen tapahtuma, mutta mä stressaan syömisistä. En tiedä lykkäänkö sitä aikaa viikolla vai uskallanko mennä nyt. Ruokavaliomuutosten vuoksi en ole pystynyt seuraamaan vanhoja ravitsemusterapeutin antamia ruokavalio-ohjeita ja syöminen on ollut "terveellisinä" aikoina todella epävarmaa ja vaikeaa. Vaikkei sen silloinkaan pitäisi olla täydellistä.

Pitäisi yhtä aikaa polttaa rasvaa, kasvattaa lihaksia ja pitää pää kasassa. Tarkennan, ei pitäisi, mutta kun niin haluan. Haluan pienet vatsalihakset, timmit jalat ja hyvännäköisen kropan. Haluan olla aktiivinen, terve ja jaksaa tehdä kaikenlaista. En olla kylmissäni, nälkäinen ja pelätä mitä laitan suuhuni.

Maidoton dieetti muuten pitää, poikakaveri meni ja osti eilen meille jäätelöt, mutta en pystynyt syömään sitä. Olen vieraantunut kokonaan siitä mausta ja eilen jäätelöstä tuli lähinnä ällöttävä olo. Onneksi Tofuline on kuitenkin hyvää <3.

Life only gets better if you change it

Blogin nimi ja osoite vaihtui vanhaan, koska en nyt ole 100% varma löysikö poikaystävä tämän, mutta en kyllä jätä mitään arvailun varaan. Foorumi ei ole vielä noussut, joten ei se kirjoituksiani nyt sieltä ole voinut löytää. Heitti tässä yhtenä päivänä vaan, että

"Mene sä sinne nettiin vaan kirjoittelemaan jos noin paljon harmittaa."

Voi olla, että se on vain nähnyt foorumin sivuhistoriassa, mutta en lähtenyt kuulustelemaan, olkoon näin.

4 päivää sitten aloitin dieetin ja detox teen juonnin, maanantaina lopetin töihin pyöräilemisen (en jaksa syödä niin paljoa, että ei suuntaan tai toiseen pyörryttäisi, polttaa siinä kuitenkin sen +400 lisäkaloria per päivä) ja toissapäivänä lopetin aktiivisuusmittarin käytön. Dieetti ei nyt varsinaisesti ole laihdutustarkoituksessa, vaan kyseessä on maidoton ruokavaliokokeilu, jonka pitäisi auttaa ihon kuntoon ja vähentää astma/allergiaoireitani. Näin pitkälle näyttää hyvältä ja vatsakin toimii paljon paremmin.

Ongelmana on ehkä ollut vain se maitotuotteiden korvaaminen jollain muulla. Ensimmäinen päivä sujui kokonaan ilman mitään korvikkeita eikä siitä tullut kuin kamala nälkä. Toisena päivänä ajattelin luovuttaa, kunnes tajusin, että olin jättänyt jotain todella oleellista pois.

Kauppojen ei-maitojogurteista koostuva valikoima on aika huono, tai sitten olen käynyt vain pienemmissä kaupoissa tai tuotteita vain on vähän. Lemppareita on tällä hetkellä Alpron neljän purkin pakkaukset ja kaurajuoma, kahvissa en ole sitä vielä ehtinyt kokeilemaan, mutta kai se on hyvää.

Näköjään olen pitänyt myös yli 4 päivän tauon kahvista.

Aktiivisuusmittarista luopuminen lähti aluksi rannekeärsytyksestä. Se on ruma, vaikka laatikossa olisi miljoona väri- ja kuviovaihtoehtoa rannekkeeseen niin se ei silti näytä kivalta. Olen katsellut Etsystä joitakin koruja jolla aktiivisuusmittarin voisi peittää/miten sen voisi piilottaa, koska olen viime aikoina alkanut todella miettimään omaa pukeutumistani, lopputuloksena kuitenkin myin sen. En tiedä harmittaako, vielä ei ainakaan. On ihanaa olla ilman yhtään mitään korua aina välillä, mikään ei kolise tietokoneen reunaan koneella kirjoittaessa, eikä mikään jää hihan reunaan kiinni. Olo on paljon vapaampi, mutta toisaalta pelottaa se, että mitä jos en liikukaan tarpeeksi? En kyllä sanoisi 10 000 askelta liikunnaksi jos se tulee (kuten itsellä) koiranpennun kanssa lenkillä laahustamisesta. Se kun ei kävele vaan se laahustaa. Oma lenkkeily on jäänyt tyystin mikä harmittaa kamalasti, mutta ei siinä oikein jää mihinkään aikaa kun pentua pitää viedä ulos tunnin välein ja sitten pitkille lenkeille sen lisäksi. Eikä huvita ja pitäisi tehdä kaikkea muuta.

Sen vuoksi kai aloitin pyöräilemään töihin, liikuntaa kertyi päivässä ihan mukavasti ja lenkki piristi aina aamuisin, mutta en osannut syödä kulutuksen mukaan ja se näkyi pyörrytyksenä ja yleisenä pahana olona kun on nälkä, mutta ei vatsa vedä niin paljoa kuin pitäisi.

Uutena ideana olisi aloittaa kuntosalikäynnit (kortti löytyy, käyntikertoja ei), 2-3 kertaa viikossa ja treenata koko kroppa läpi ja syödä hyvin. Koiralenkit olisivat vain bonusta tähän ja sitten vielä jooga ja muut sellaiset. Tänään voisi ehtiä aloittamaan?

Julkisen blogin linkki ilmestyy tähän blogiin kun uskallan aloittaa kirjoittamisen. Linkitys tapahtuu vain yhteen suuntaan, eikä uudesta blogista löydy linkkiä tähän vanhaan blogiin, joka tulevaisuudessa muuttaa kutsulinkin taakse, ettei väärinkäsityksiä pääse tapahtumaan. Parhaassa tapauksessa päästäisin joskus jopa irti tästä kakkosblogista.

How am I supposed to keep it clean

Miten kirjoitetaan oikeaa blogia? Blogia, jossa kirjoitat omalla nimelläsi, lisäät ottamiasi kuvia, ehkä jopa itsestäsikin ja se on okei, sinun ei tarvitse miettiä, että paljastuisit, mitä hauskaa siinä sitten on? Kaiken lisäksi tekstin pitää olla siistiä, sen ei kannattaisi sisältää yhtään piilovittuilua, negatiivista asennetta tai masentunutta avautumista maailman vääryyksistä, miten minä sellaista tekstiä osaisin kirjoittaa? Monen vuoden ajan syömishäiriöpäiväkirjan ja blogin pitäminen on ollut itselle avautumista, sitä blogin kirjoittamista ihan itsessään, tietenkin sensuurin kanssa, joten yhtäkkiä oman persoonan julkiseksi tuominen samaisessa paikassa tuntuu kamalalta ajatukselta.

Toisaalta itse kategoria on tuttu, pakonomaista syömistä, liikkumisen hehkuttamista ja numeroiden kauhistelua "kun perjantaina tuli käveltyä vain 7 000 askelta". Poikaystävä nimittäin ehdotti, että aloitan hänen elämäntapamuutoksensa mukana kirjoittamaan myös blogia kun kerran pidän kirjoittamisesta. Hänen tavoitteenaan on terveempi elämä painonpudotuksen, liikunnan ja ruokavalion avulla ja tämän lupauksen myötä olen alkanut olla itse ahdistuneempi omista syömisistäni. Nyt katsotaan tuimasti jos sanon, että tekee mieli suklaata, tai että haluaisin ostaa irtokarkkeja. No ei nyt sentään, mutta en halua puhua enää poikaystävälle mieliteoistani ruoan suhteen, koska en tiedä miten hän suhtautuisi siihen. Ehkä olen liian varovainen ja omien ruoka-ajatusten sensuroiminen alkaa hajottaa päätä. Siivosin yhtenä päivänä keittiön kaappeja ruokavaa'an löytämisen toivossa.

Haluaisin kyllä kirjoittaa avoimesti mm. liikunta-addiktiudestani, mutta uskon syömishäiriöblogitaustan näkyvän tekstistä läpi tietyissä painopisteissä enkä ehkä uskalla yrittää. Niin paljon puhutaan siitä kuinka esimerkiksi fitnessharrastus on tie syömishäiriöön, vaikka se on monille ollut myös tie pois sieltä. Itse olen ainakin omaksunut "terveitä" piirteitä fitnesshullutuksesta jos verrataan sitä siihen, että laihduttaisin ja odottaisin taas pääsyä osastolle kun syöminen ei enää onnistu? Haluaako kukaan lukea blogia, joka alkaa sillä, että kirjoittaja kertoo "vaihtaneensa syömishäiriöoireilun fitnesslajiin"? Kuinka moni ei sairastanut ymmärtää, että tuossa tilanteessa esimerkiksi oma ihannekeho on mennyt paljon fiksumpaan suuntaan, vaikka toivomisen varaa silti olisi pakonomaisuuden vähentämisessä?

Confessions of a recovered girl

Viime vuonna kuukausi suuntaan tai toiseen painoin melkein 20 kiloa vähemmän. En osaa sanoa onko elämä nyt yhtään erilaisempaa jos totta puhutaan. Fyysisesti tietenkin on mukavaa, että osaa syödä ja välttää pyörrytykset, nälkäpäänsäryt ja väsymykset, mutta pää ei ole vielä päässyt rytmiin mukaan.

Vanha polilääkäri: "Paraneminen vie aikaa, jopa vuosia, että kaikesta syömishäiriön aiheuttamasta pääsee ylitse."
Rakas poikaystäväni muutama päivä takaperin: "Voit olla ylpeä siitä, että oot parantunut syömishäiriöstä ja sulla menee nykyään niin hyvin."

Siinä yksi ihminen jolle ei mene jakeluun, että itselle on edelleen todella vaikeaa syödä julkisilla paikoilla, koulun ruokalassa, syödä yksin kaupungilla jos on nälkä ja niin poispäin. Ei kukaan, joka on reilusti alipainorajan yläpuolella voi ajatellakaan tietävänsä mitään noista ongelmista. Eikä siitä ole kinastelemista. Ei ole mitään syytä edes yrittää, jos ei halua kuunnella sairastanutta niin uskokoon nettiartikkeleihin, en jaksa. Kuitenkin jos jostakin syystä en syö (ahdistaa, syystä jos toisesta) niin saan kuulla pitkän saarnan siitä kuinka olen taas laihdutuskuurilla, haluan näännyttää itseni ja tuhota kaiken mitä olen osastolta lähdön jälkeen saavuttanut. Sitten ihmetellään miksi on välillä niin vaikeaa "syödä terveellisesti" poikaystävän fitnessintoilun mukaan. Siinä on hiuksenhieno raja, että mikä ruoka- ja liikuntamäärä on itselle tervettä fitnessintoilua ja mikä laihduttamista. Onneksi tuo ei tiedä kaloreista tuon taivaallista, hänen mielestään kun tunnin juoksulenkillä kuluttaa yhtä paljon kuin tunnin kävely- ja pyörälenkeillä ja pysykoon uskomuksissaan niin saan vähän omaa rauhaa kaloriahdistelujeni kanssa.

Tänään olen ollut "liian herkkä", "seko", "rasittava" ja itkenyt suurimman osan päivästä. Jossain vaiheessa poikakaverille tuli niin paha mieli sanomisistaan ja hän halusi melkein väkisin lähteä ulos syömään kanssani, jotta tulisin paremmalle tuulelle. Tämä on ollut hänellä menettelytapana jo muutaman kerran ja uskoo siis sen olevan hyväkin lepyttelykeino. Jos asiaa kuitenkin miettii yhtään laajemmin, ei ahdistuneena&/masentuneena syömään lähteminen helpota. Se vain ahdistaa lisää, koska aina joku tuijottaa, mutta tuijottavatko ihmiset siksi, että näytän säälittävältä itkuisten silmien kanssa vai siksi, että minussa olisi jotain muutakin vikaa?