Viime vuonna kuukausi suuntaan tai toiseen painoin melkein 20 kiloa vähemmän. En osaa sanoa onko elämä nyt yhtään erilaisempaa jos totta puhutaan. Fyysisesti tietenkin on mukavaa, että osaa syödä ja välttää pyörrytykset, nälkäpäänsäryt ja väsymykset, mutta pää ei ole vielä päässyt rytmiin mukaan.
Vanha polilääkäri: "Paraneminen vie aikaa, jopa vuosia, että kaikesta syömishäiriön aiheuttamasta pääsee ylitse."
Rakas poikaystäväni muutama päivä takaperin: "Voit olla ylpeä siitä, että oot parantunut syömishäiriöstä ja sulla menee nykyään niin hyvin."
Siinä yksi ihminen jolle ei mene jakeluun, että itselle on edelleen todella vaikeaa syödä julkisilla paikoilla, koulun ruokalassa, syödä yksin kaupungilla jos on nälkä ja niin poispäin. Ei kukaan, joka on reilusti alipainorajan yläpuolella voi ajatellakaan tietävänsä mitään noista ongelmista. Eikä siitä ole kinastelemista. Ei ole mitään syytä edes yrittää, jos ei halua kuunnella sairastanutta niin uskokoon nettiartikkeleihin, en jaksa. Kuitenkin jos jostakin syystä en syö (ahdistaa, syystä jos toisesta) niin saan kuulla pitkän saarnan siitä kuinka olen taas laihdutuskuurilla, haluan näännyttää itseni ja tuhota kaiken mitä olen osastolta lähdön jälkeen saavuttanut. Sitten ihmetellään miksi on välillä niin vaikeaa "syödä terveellisesti" poikaystävän fitnessintoilun mukaan. Siinä on hiuksenhieno raja, että mikä ruoka- ja liikuntamäärä on itselle tervettä fitnessintoilua ja mikä laihduttamista. Onneksi tuo ei tiedä kaloreista tuon taivaallista, hänen mielestään kun tunnin juoksulenkillä kuluttaa yhtä paljon kuin tunnin kävely- ja pyörälenkeillä ja pysykoon uskomuksissaan niin saan vähän omaa rauhaa kaloriahdistelujeni kanssa.
Tänään olen ollut "liian herkkä", "seko", "rasittava" ja itkenyt suurimman osan päivästä. Jossain vaiheessa poikakaverille tuli niin paha mieli sanomisistaan ja hän halusi melkein väkisin lähteä ulos syömään kanssani, jotta tulisin paremmalle tuulelle. Tämä on ollut hänellä menettelytapana jo muutaman kerran ja uskoo siis sen olevan hyväkin lepyttelykeino. Jos asiaa kuitenkin miettii yhtään laajemmin, ei ahdistuneena&/masentuneena syömään lähteminen helpota. Se vain ahdistaa lisää, koska aina joku tuijottaa, mutta tuijottavatko ihmiset siksi, että näytän säälittävältä itkuisten silmien kanssa vai siksi, että minussa olisi jotain muutakin vikaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti