Life only gets better if you change it

Blogin nimi ja osoite vaihtui vanhaan, koska en nyt ole 100% varma löysikö poikaystävä tämän, mutta en kyllä jätä mitään arvailun varaan. Foorumi ei ole vielä noussut, joten ei se kirjoituksiani nyt sieltä ole voinut löytää. Heitti tässä yhtenä päivänä vaan, että

"Mene sä sinne nettiin vaan kirjoittelemaan jos noin paljon harmittaa."

Voi olla, että se on vain nähnyt foorumin sivuhistoriassa, mutta en lähtenyt kuulustelemaan, olkoon näin.

4 päivää sitten aloitin dieetin ja detox teen juonnin, maanantaina lopetin töihin pyöräilemisen (en jaksa syödä niin paljoa, että ei suuntaan tai toiseen pyörryttäisi, polttaa siinä kuitenkin sen +400 lisäkaloria per päivä) ja toissapäivänä lopetin aktiivisuusmittarin käytön. Dieetti ei nyt varsinaisesti ole laihdutustarkoituksessa, vaan kyseessä on maidoton ruokavaliokokeilu, jonka pitäisi auttaa ihon kuntoon ja vähentää astma/allergiaoireitani. Näin pitkälle näyttää hyvältä ja vatsakin toimii paljon paremmin.

Ongelmana on ehkä ollut vain se maitotuotteiden korvaaminen jollain muulla. Ensimmäinen päivä sujui kokonaan ilman mitään korvikkeita eikä siitä tullut kuin kamala nälkä. Toisena päivänä ajattelin luovuttaa, kunnes tajusin, että olin jättänyt jotain todella oleellista pois.

Kauppojen ei-maitojogurteista koostuva valikoima on aika huono, tai sitten olen käynyt vain pienemmissä kaupoissa tai tuotteita vain on vähän. Lemppareita on tällä hetkellä Alpron neljän purkin pakkaukset ja kaurajuoma, kahvissa en ole sitä vielä ehtinyt kokeilemaan, mutta kai se on hyvää.

Näköjään olen pitänyt myös yli 4 päivän tauon kahvista.

Aktiivisuusmittarista luopuminen lähti aluksi rannekeärsytyksestä. Se on ruma, vaikka laatikossa olisi miljoona väri- ja kuviovaihtoehtoa rannekkeeseen niin se ei silti näytä kivalta. Olen katsellut Etsystä joitakin koruja jolla aktiivisuusmittarin voisi peittää/miten sen voisi piilottaa, koska olen viime aikoina alkanut todella miettimään omaa pukeutumistani, lopputuloksena kuitenkin myin sen. En tiedä harmittaako, vielä ei ainakaan. On ihanaa olla ilman yhtään mitään korua aina välillä, mikään ei kolise tietokoneen reunaan koneella kirjoittaessa, eikä mikään jää hihan reunaan kiinni. Olo on paljon vapaampi, mutta toisaalta pelottaa se, että mitä jos en liikukaan tarpeeksi? En kyllä sanoisi 10 000 askelta liikunnaksi jos se tulee (kuten itsellä) koiranpennun kanssa lenkillä laahustamisesta. Se kun ei kävele vaan se laahustaa. Oma lenkkeily on jäänyt tyystin mikä harmittaa kamalasti, mutta ei siinä oikein jää mihinkään aikaa kun pentua pitää viedä ulos tunnin välein ja sitten pitkille lenkeille sen lisäksi. Eikä huvita ja pitäisi tehdä kaikkea muuta.

Sen vuoksi kai aloitin pyöräilemään töihin, liikuntaa kertyi päivässä ihan mukavasti ja lenkki piristi aina aamuisin, mutta en osannut syödä kulutuksen mukaan ja se näkyi pyörrytyksenä ja yleisenä pahana olona kun on nälkä, mutta ei vatsa vedä niin paljoa kuin pitäisi.

Uutena ideana olisi aloittaa kuntosalikäynnit (kortti löytyy, käyntikertoja ei), 2-3 kertaa viikossa ja treenata koko kroppa läpi ja syödä hyvin. Koiralenkit olisivat vain bonusta tähän ja sitten vielä jooga ja muut sellaiset. Tänään voisi ehtiä aloittamaan?

Julkisen blogin linkki ilmestyy tähän blogiin kun uskallan aloittaa kirjoittamisen. Linkitys tapahtuu vain yhteen suuntaan, eikä uudesta blogista löydy linkkiä tähän vanhaan blogiin, joka tulevaisuudessa muuttaa kutsulinkin taakse, ettei väärinkäsityksiä pääse tapahtumaan. Parhaassa tapauksessa päästäisin joskus jopa irti tästä kakkosblogista.

How am I supposed to keep it clean

Miten kirjoitetaan oikeaa blogia? Blogia, jossa kirjoitat omalla nimelläsi, lisäät ottamiasi kuvia, ehkä jopa itsestäsikin ja se on okei, sinun ei tarvitse miettiä, että paljastuisit, mitä hauskaa siinä sitten on? Kaiken lisäksi tekstin pitää olla siistiä, sen ei kannattaisi sisältää yhtään piilovittuilua, negatiivista asennetta tai masentunutta avautumista maailman vääryyksistä, miten minä sellaista tekstiä osaisin kirjoittaa? Monen vuoden ajan syömishäiriöpäiväkirjan ja blogin pitäminen on ollut itselle avautumista, sitä blogin kirjoittamista ihan itsessään, tietenkin sensuurin kanssa, joten yhtäkkiä oman persoonan julkiseksi tuominen samaisessa paikassa tuntuu kamalalta ajatukselta.

Toisaalta itse kategoria on tuttu, pakonomaista syömistä, liikkumisen hehkuttamista ja numeroiden kauhistelua "kun perjantaina tuli käveltyä vain 7 000 askelta". Poikaystävä nimittäin ehdotti, että aloitan hänen elämäntapamuutoksensa mukana kirjoittamaan myös blogia kun kerran pidän kirjoittamisesta. Hänen tavoitteenaan on terveempi elämä painonpudotuksen, liikunnan ja ruokavalion avulla ja tämän lupauksen myötä olen alkanut olla itse ahdistuneempi omista syömisistäni. Nyt katsotaan tuimasti jos sanon, että tekee mieli suklaata, tai että haluaisin ostaa irtokarkkeja. No ei nyt sentään, mutta en halua puhua enää poikaystävälle mieliteoistani ruoan suhteen, koska en tiedä miten hän suhtautuisi siihen. Ehkä olen liian varovainen ja omien ruoka-ajatusten sensuroiminen alkaa hajottaa päätä. Siivosin yhtenä päivänä keittiön kaappeja ruokavaa'an löytämisen toivossa.

Haluaisin kyllä kirjoittaa avoimesti mm. liikunta-addiktiudestani, mutta uskon syömishäiriöblogitaustan näkyvän tekstistä läpi tietyissä painopisteissä enkä ehkä uskalla yrittää. Niin paljon puhutaan siitä kuinka esimerkiksi fitnessharrastus on tie syömishäiriöön, vaikka se on monille ollut myös tie pois sieltä. Itse olen ainakin omaksunut "terveitä" piirteitä fitnesshullutuksesta jos verrataan sitä siihen, että laihduttaisin ja odottaisin taas pääsyä osastolle kun syöminen ei enää onnistu? Haluaako kukaan lukea blogia, joka alkaa sillä, että kirjoittaja kertoo "vaihtaneensa syömishäiriöoireilun fitnesslajiin"? Kuinka moni ei sairastanut ymmärtää, että tuossa tilanteessa esimerkiksi oma ihannekeho on mennyt paljon fiksumpaan suuntaan, vaikka toivomisen varaa silti olisi pakonomaisuuden vähentämisessä?

Confessions of a recovered girl

Viime vuonna kuukausi suuntaan tai toiseen painoin melkein 20 kiloa vähemmän. En osaa sanoa onko elämä nyt yhtään erilaisempaa jos totta puhutaan. Fyysisesti tietenkin on mukavaa, että osaa syödä ja välttää pyörrytykset, nälkäpäänsäryt ja väsymykset, mutta pää ei ole vielä päässyt rytmiin mukaan.

Vanha polilääkäri: "Paraneminen vie aikaa, jopa vuosia, että kaikesta syömishäiriön aiheuttamasta pääsee ylitse."
Rakas poikaystäväni muutama päivä takaperin: "Voit olla ylpeä siitä, että oot parantunut syömishäiriöstä ja sulla menee nykyään niin hyvin."

Siinä yksi ihminen jolle ei mene jakeluun, että itselle on edelleen todella vaikeaa syödä julkisilla paikoilla, koulun ruokalassa, syödä yksin kaupungilla jos on nälkä ja niin poispäin. Ei kukaan, joka on reilusti alipainorajan yläpuolella voi ajatellakaan tietävänsä mitään noista ongelmista. Eikä siitä ole kinastelemista. Ei ole mitään syytä edes yrittää, jos ei halua kuunnella sairastanutta niin uskokoon nettiartikkeleihin, en jaksa. Kuitenkin jos jostakin syystä en syö (ahdistaa, syystä jos toisesta) niin saan kuulla pitkän saarnan siitä kuinka olen taas laihdutuskuurilla, haluan näännyttää itseni ja tuhota kaiken mitä olen osastolta lähdön jälkeen saavuttanut. Sitten ihmetellään miksi on välillä niin vaikeaa "syödä terveellisesti" poikaystävän fitnessintoilun mukaan. Siinä on hiuksenhieno raja, että mikä ruoka- ja liikuntamäärä on itselle tervettä fitnessintoilua ja mikä laihduttamista. Onneksi tuo ei tiedä kaloreista tuon taivaallista, hänen mielestään kun tunnin juoksulenkillä kuluttaa yhtä paljon kuin tunnin kävely- ja pyörälenkeillä ja pysykoon uskomuksissaan niin saan vähän omaa rauhaa kaloriahdistelujeni kanssa.

Tänään olen ollut "liian herkkä", "seko", "rasittava" ja itkenyt suurimman osan päivästä. Jossain vaiheessa poikakaverille tuli niin paha mieli sanomisistaan ja hän halusi melkein väkisin lähteä ulos syömään kanssani, jotta tulisin paremmalle tuulelle. Tämä on ollut hänellä menettelytapana jo muutaman kerran ja uskoo siis sen olevan hyväkin lepyttelykeino. Jos asiaa kuitenkin miettii yhtään laajemmin, ei ahdistuneena&/masentuneena syömään lähteminen helpota. Se vain ahdistaa lisää, koska aina joku tuijottaa, mutta tuijottavatko ihmiset siksi, että näytän säälittävältä itkuisten silmien kanssa vai siksi, että minussa olisi jotain muutakin vikaa?