Juttelin samoihin aikoihin hyvän nettikaverini kanssa, joka sitten soitti ambulanssin. Heräsin yöllä siihen kun joku soittaa hälytyskeskuksesta ja kysyy, että mitä siellä on tapahtunut. Olo oli aivan järkyttävä. Ambulanssi tuli jonkun ajan kuluttua ja vietin yön sairaalassa. Seuraavana aamuna oli poliaika ja pääsin sen varjolla kotiin kun lupasin lähteä vain lääkärille. Kävelin sen sijaan sairaalasta suoraan kotiin ja polilääkäri yritti soittaa perään.
Viikkoon siitä eteenpäin en pystynyt syömään mitään oksentamatta tai ylipäätään tekemään mitään muuta kuin makaamaan sängyssä. Kroppa oli ihan shokissa. Ehkä ihan syystäkin, purkillinen kipulääkkeitä ja tuplaten se määrä kofeiinia jolla keskivertoihminen kuolisi. En ollut ajatellut kaikkea ihan loppuun asti.
Polilääkäri soitti joka päivä ja yritti sopia aikaa, jotta saisi tehtyä minusta arvion ja lähetteen suljetulle. Vaikka olo olisikin ollut sellainen, että olisin päässyt sinne, en olisi halunnut mennä, en enää suljetulle. Se kertoi sen jo puhelimessa, eikä mulla ollut mitään aikomusta kävellä sinne vapaaehtoisesti.
Mutta mitä jos olisinkin kuollut ihan oikeasti? Mitä lääkäri olisi sanonut vanhemmille? Nyt olin kertonut heille, että olin saanut pahan ruokamyrkytyksen. Kellään ei ollut aavistustakaan epäillä, että se olisi ollut jotain muuta.
Luettuani sen tutkimuksen/artikkelin kofeiinista tämä asia alkoi ahdistaa ihan kamalasti ja ehkä se pitäisi ottaa polillakin puheeksi.
Välillä kun tuntuu siltä, että mun sairastaminen pyörii ympyrää. Ensin pää sairastuu, sitten masentuu, tulee yliannostuksia, keho laihtuu ja mieli alkaa hajota ja sitten tapahtuu jotain kamalaa hetken ahdistuksesta. Sitten polikäynnit tihentyy, masennuksen takia itse ei jaksa enää välittää mistään ja laihtuu vielä entisestään. Sitten ollaankin osastolla ja parannutaan. Jostain syystä tuntuu, että oon taas menossa mäkeä alaspäin.
